Mielen lukot voivat viedä työn ilon – kuinka ne avataan?

Luova ongelmanratkaisu haastaa avaamaan ne mielen lukot, jotka estävät meitä pääsemästä ajatteluprosessissa eteenpäin ja syvemmälle. Mielen lukoilla tarkoitan ajatuksia, oletuksia, asenteita ja defenssejä, jotka ohjaavat meitä toistamaan vanhoja, toisinaan haitallisiakin ajatuskulkujamme ja rutiinejamme. Mielen lukot johtavat vähitellen turhautumiseen, työn ilon katoamiseen ja jopa katkeroitumiseen työssä ja työn ulkopuolella.

Katsomme maailmaa omasta ainutlaatuisesta näkökulmastamme käsin. Käsityksemme maailmasta ja itsestämme vaikuttavat voimakkaasti siihen, mitä havaitsemme ympäristöstämme ja miten tulkitsemme kohtaamiamme asioita.

Tässä mielessä jokainen luo itse oman todellisuutensa. Valitsemme itse, mihin kiinnitämme huomiomme. Tulkitsemme vastaanottamiamme viestejä aiemman maailmankuvamme mukaisesti. Erityisen vastahakoisia olemme kyseenalaistamaan omaa minäkuvaamme.

Lukittu mieli ei helpolla avaudu uusille ideoille.

Elämme itse rakentamissamme kuplissa, joilla on taipumus vahvistaa itseään ja lukita ajatteluamme. Olemme mieluiten tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka ajattelevat asioista samoin kuin me. Eri tavoin ajatteleminen voi herättää meissä jopa suuttumusta.

Liian vahvat mielipiteet ja ehdottomat ”totuudet” muodostuvat kuitenkin nopeasti uudistumisen rajoitteiksi epävarmassa, kompleksisessa maailmassa. Lukittu mieli ei helpolla avaudu uusille ideoille.

Erilaiset mielen lukot

Mielen lukot estävät meitä yltämästä siihen, mihin kykymme ja osaamisemme antaisivat mahdollisuuden. Mielen lukkoja ovat esimerkiksi:

Lapsuudesta periytyneet liian ohjaavat ajatusmallit.

Ne voivat juontaa juurensa jo varhaislapsuuden kokemuksista, joista meillä on ehkä vain hataria muistikuvia. Meille on ehkä pienestä pitäen uskoteltu, että olemme jollain tavoin huonoja ja jokin asia on syntiä tai muuten vain sopimatonta. Kun tätä viestiä on toistettu riittävän monta kertaa, olemme alkaneet uskoa siihen. On syntynyt mielen lukko, joka voi rajoittaa elämäämme jopa koko loppuikämme ajan.

Voi myös olla, että vanhempamme ovat halunneet muokata meistä jotain sellaista, mitä emme ole itse halunneet. He ovat ehkä ohjanneet meitä pontevasti johonkin ammattiin tai tietyn harrastuksen pariin toteuttaakseen omia toiveitaan.

Pessimistinen maailmankatsomus ja negatiiviset ajatuskierteet.

Ne voivat olla pahoja esteitä uudistumiselle. Kiinnitämme paljon enemmän huomiota uhkiin ja epävarmuustekijöihin kuin niihin asioihin, jotka ovat mallillaan. Sanotaan, ettei hyvä uutinen ole uutinen lainkaan.

Asioiden ollessa hyvällä tolalla mielemme lepää. Heti, kun jotain uhkaavaa ilmenee, mielemme kuitenkin herää ja valpastuu. Ominaisuus on peräisin esihistoriastamme, jolloin elimme jatkuvassa hengenvaarassa. Ajattelumme muokkautui sen mukaiseksi, mutta rajansa kaikella. Liika pessimismi paitsi rajoittaa ajatteluamme, jopa uhkaa terveyttämme.

Ajattelumme perusrakenteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. Ei siis ihme, että monet meistä näyttävät elävän jatkuvien uhkien ja pelkojen rasittamana. He kutsuvat itseään usein realisteiksi, mutta heidän maailmankuvansa ei kuitenkaan vastaa totuutta.

Oman onnistumisen kieltäminen.

Ihminen on joskus itsensä ankarin tuomari ja onnistumisen este. Psykologit kohtaavat jatkuvasti ihmisiä, jotka eivät millään salli itselleen menestystä, ja pyrkivät, tietoisesti tai tiedostamattaan, vesittämään omat ponnistuksensa.

Tällaisen käyttäytymisen taustalla ovat usein lapsuuden traumaattiset kokemukset, jotka vahvistavat käsitystä siitä, ettemme ole ansainneet menestystämme. Kun tunne on riittävän vahva, se vaikuttaa myös alitajuntaan. Silloin alamme itse toimia huomaamattamme omaa menestystämme vastaan.

Liiallinen turvallisuuden tarve ja kiintyminen vanhoihin rutiineihin.

Tämä lukko aiheuttaa näköalattomuutta ja todellisuuden kieltämistä. Mitä pidempään olemme kiertäneet samaa latua, sen syvemmäksi ura muuttuu, ja sen työläämmäksi muodostuu vanhojen rutiinien muuttaminen. Pelko astua ulos omalta mukavuusalueelta lukitsee mielemme tehokkaasti ja estää meitä näkemästä erilaisia mahdollisuuksia.

Muu maailma kuitenkin uudistuu jatkuvasti, joten pelkällä sinnikkäällä tuttuun ja turvalliseen tarrautumisella on vaikea selviytyä.

Häpeä ja epäonnistumisen pelko.

Ne ovat alati läsnä monen elämässä ja useissa organisaatiokulttuureissa. Mitä vahvemmiksi asiantuntijoiksi koemme itsemme, sen vaikeampaa meidän voi olla tunnustaa virheitämme ja sitä, ettemme hallitse jotakin asiaa. Maailma on kuitenkin niin monimutkainen ja kompleksinen, että besserwissereiden aika alkaa auttamattomasti olla ohi.

Tunne-elämän häiriöt.

Esimerkiksi liian voimakkaat kateuden ja vihan tunteet tai liian voimakas kilpailuvietti ohjaavat energiaamme sellaiseen, mikä ei pitkällä tähtäimellä tuota menestystä. Merkityksettömyyden kokemus puolestaan heikentää itseluottamusta. Usein tähän liittyy myös alemmuuden tunne sekä kyvyttömyys tunnistaa omat voimavaransa ja lahjakkuusreservinsä.

Itsensä johtamisen ongelmat.

Myös nämä voivat haitata uudistumistamme. Esimerkiksi liian kova tarve kiirehtiä kokemuksesta toiseen, ilman aikaa pysähtyä pohtimaan minne on menossa ja miksi, muuttaa ajattelua pintapuheeksi. Se tuottaa harvoin aidosti uudistuvaa ajattelua.  

Liian voimakas sosiaalistumisen pyrkimys ja miellyttämisen tarve.

Miellyttämisen tarve voi luoda paineen toimia omaa etuaan vastaan. Mitä enemmän yritämme miellyttää muita, sitä vähemmän meillä on aikaa tutustua siihen, mitä itse oikeastaan ajattelemme ja haluamme.

Lyhytaikaisesti tällainen kiltteys voi kannattaa, mutta ajan mittaan liiallinen miellyttämishalu kääntyy itseämme vastaan. Välillä kannattaa siis pysähtyä pohtimaan, elääkö omaa vai jonkun toisen määrittelemää elämää. Rohkeus asettaa itselleen omia tavoitteita vaikuttaa siihen, mitä saamme aikaiseksi.

Ajatuksemme ja ideamme reagoivat myös siihen, mitä tavoittelemme. Vaatimattomat tavoitteet tuottavat vaatimattomia ajatuksia. Uskaltaisimmeko ajatella isommin, vai toistaako pieni (opittu) ääni mielessämme, ettemme kuitenkaan voi kehittää mitään kovin merkittävää? Miksi siis edes yrittää?

Mihin tarpeeseen onkaan keksitty sananlasku joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa? Ehkä maatalousyhteiskunnassa katovuosien puutteen keskellä tällaisellakin ajattelulla oli perusteensa. Millaisiin saavutuksiin voisimmekaan yltää, jos sisäinen äänemme ei pyrkisi jatkuvasti mitätöimään meitä?

Yliarvioimme myös herkästi muiden ihmisten kiinnostuksen meitä kohtaan. Onko meillä lopulta mitään yleisöä, joka jaksaisi alituiseen seurata ja pohtia tekemisiämme? Useimmilla ihmisillä on tarpeeksi pohdittavaa omissakin asioissaan.

Mielen lukot voi avata

Omien mielen lukkojen avaamisen voi aloittaa tunnistamalla ajatuksen tai asenteen, jonka kokee erityisen kahlitsevaksi. Kyse voi olla jostain syvälle juurtuneesta käsityksestä itsestämme. Voimme esimerkiksi ajatella olevamme epämusikaalisia tai lahjattomia jollakin alueella, liian lyhyitä tai pitkiä, liian tavallisia, liian nuoria tai vanhoja tai vaikka mitä. Olemme mestareita keksimään itsellemme onnistumisen esteitä etukäteen.

Monet rakentavat jo varsin nuorina itselleen roolin ja identiteetin, jota haluavat elämässään esittää. Onko minäkuvasi kuitenkaan aito ja ovatko ominaisuutesi muuttumattomia? Miksi ne olisivat, kun mikään muukaan tässä maailmassa ei ole pysyvää? Kehomme ja aivomme uudistuvat jatkuvasti, ja solumme vaihtuvat elämämme aikana uusiksi moneen kertaan. Aivoissamme syntyy uusia kytkentöjä sitä mukaa, kun ajattelemme ja koemme uusia asioita. Toisaalta sellaiset neuronien yhteydet, jotka ovat syntyneet asioista, joita emme enää tee, kuihtuvat vähitellen olemattomiin.

Tätä muutosta tapahtuu jatkuvasti koko elämämme ajan. Lapsilla se on nopeampaa ja iän karttuessa hitaampaa. Jostain syystä mielemme yrittää kuitenkin jatkuvasti syöttää meille käsitystä siitä, että olisimme jokin muuttumaton pysyvien ominaisuuksien kokoelma. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan niin omamme kuin ympäristönkin käsitys meistä elää ja muuttuu koko ajan kokemusten karttumisen myötä. Jos otamme mielemme huijaukset liian vakavasti, lukitsemme mielemme ja suljemme pois valtavasti asioita, joihin meillä olisi mahdollisuus tarttua.

Voit harjoitella mielen lukkojen avaamista myös valitsemalla harjoittelun kohteeksi jonkin itseäsi erityisesti kiusaavan asian, kuten inhokkibiisisi tai vaikkapa ruokalajin, jota et voi sietää.

Voit aloittaa pohtimalla, milloin ja miten kielteinen ajatuksesi on muodostunut:

• Mistä inhosi johtuu?
• Onko kyse lapsuuden traumasta, jonka olet luonut joko omien kokemustesi tai muiden ihmisten vaikutuksen perusteella?
• Onko kyse jostain aikuisiän kokemuksesta, joka on muokannut mieltäsi?
• Liittyykö kielteinen ajatuksesi joihinkin tilanteisiin tai ihmisiin, joista et ole pitänyt?
• Eikö kielteiseksi kokemasi asia sovi yhteen minäkuvasi kanssa?

Siedättäminen

Mielen lukot voivat aueta niin kutsutun siedättämisen tekniikan avulla. Se perustuu siihen, että minkä tahansa asian toistaminen riittävän monta kertaa alkaa saada sen tuntumaan aina vain tutummalta ja vähemmän tunteita nostattavalta. Kyllästymme.

Kielteiset tunteet voivat olla aluksi hyvinkin voimakkaita, mutta vähitellen ne heikkenevät ja lopulta asia ei enää jaksa nostattaa kovin kummoisia tunteita. Jopa inhokkibiisinsä inhoamiseen voi kyllästyä, jos sitä jaksaa kuunnella tarpeeksi kauan. Sata toistoa peräkkäin riittää useimmissa tapauksissa. Älä siis yritä paeta näitä kiusankappaleita, vaan mene lähemmäksi ja sitten vieläkin lähemmäksi sitä tarkkaillen samalla, mitä mielessäsi tapahtuu.

Jo muutaman kerran jälkeen pystyt kohtaamaan pelkosi tai inhokkisi ilman liian voimakkaita tunteita. Olet avannut yhden mielesi lukon. Kyseinen asia tai ajatus ei enää hallitse sinua tai rajoita ajatteluasi ja toimintaasi.

Valitettavasti sama logiikka toimii myös myönteisten tunteiden kanssa. Lempiruoastaan jaksaa innostua vain muutaman kerran peräkkäin ennen kuin se menettää vetovoimansa.

Joskus mielen lukkojen avaaminen kannattaa aloittaa tarkastelemalla päivittäistä toimintaympäristöään. Ympäristömme vaikuttaa paljon siihen, kuinka ajattelemme ja toimimme. Mitä enemmän muutamme ympäristöämme halutessamme itse muuttua, sen voimakkaammin ympäristö tukee meitä muutoksessa eikä ohjaa meitä (ja muita) toistamaan vanhoja rutiineitamme. Jos taas mikään ympäristössämme ei muistuta meitä uudistumistavoitteestamme, palaamme helposti takaisin vanhoihin tapoihin.

Lopuksi kannattaa pohtia myös sitä, miten sisäinen muutoksemme voi vaikuttaa ympärillämme oleviin ihmisiin. Muutoksen tavoittelu pelkästään itseään varten johtaa harvoin hyvään lopputulokseen. Se voi vahvistaa itsekeskeisyyttämme ja tätä kautta toimia meitä vastaan. Mitä enemmän pohdimme oman kehittymisemme myönteisiä vaikutuksia muihin ihmisiin, sitä vahvemman pohjan luomme ajattelumme vapautumiselle.

Jaa